Kuten jo edellisessä viestissä kerroin että viimeisen vuoden aikana on sattunut ja tapahtunut paljon isoja asioita ja aion kyllä kertoa niistä kaikista yksitellen, mutta ensimmäisenä haluan kertoa asiasta, mikä pyörii mielessäni eniten. Vaikka en tiedä haluaisinko enää pohtia asiaa uudestaan ja uudestaan.

Aihe on nimittäin rakkaus. Isolla R:llä.

Parisuhteesta, avioliitosta, yhteisestä kodista ja perheestä huolimatta rakastuin tänä vuonna mieheen, joka ei ole aviomieheni.

Kaikki tämä tunteiden myllerrys tapahtui vasta häiden jälkeen ja täysin sattumalta. Tapasin siis sattumalta miehen, joka on itseäni muutaman vuoden vanhempi. Hän otti minuun yhteyttä, kertoi itsestään rehellisesti ja luontevasti - samalla tavalla kuin itse kertoisin itsestäni jollekin. Tavoistani poiketen en miettinyt kertaakaan jättäisinkö vastaamatta hänen viestiinsä ja vastasin. Ensin lyhyellä ja ytimekkäällä viestillä ja sen jälkeen edellistään paljon pidemmällä viestillä - ja tarkoitan oikeasti paljon pidemmällä viestillä. Tuntui aivan järjettömän luontevalta kertoa omista kiinnostuksen kohteista, mieltymyksistä ja ennen kaikkea haluista täysin tuntemattomalle ihmiselle, koska alusti asti minulla oli todella vahva tunne tästä uudesta tuttavuudesta. Kaikki meni todella nopeasti eteenpäin, etenkin tutustuminen, mutta kumpaakaan se ei tuntunut missään vaiheessa haittaavan, koska kaikki tuntui niin kliseiseltä kuin oikealta. Tuntui että elämän puuttuva palanen olisi vihdoin löytynyt ja kaikki näytti yht'äkkiä todella helpolta ja varmalta. Tuntui että yhdessä olisi päästy maailman ääriin ja yhdessä meistä olisi voinut tulla mitä vain. Tuntui että virallisesta kodista huolimatta olin nyt löytänyt sen oikean kodin. Ja sinne tunnuin kuuluvan.

Kaikista puheista ja päätöksistä huolimatta nopea eteneminen alkoi vaikeuttamaan asioita, mikään ei enää ollutkaan niin selvää kuin luultiin niiden olevan. Ensimmäistä kertaa oma avioliittoni oli halujeni tiellä, samoin kuin uudella tuttavuudellani oli hänen kiireinen elämäntyylinsä ja etenkin hänen edellinen elämänsä. Vaikka hänellä oli alkanut uusi vaihe elämässään jo pari vuotta sitten, ei mikään ollutkaan niin helppoa ja yksinkertaista kuin niiden toivottaisi olevan. Asiat mutkistuivat ja molemmilla oli paha olla.

Vihdoin olin löytänyt ihmisen, joka oli kaikissa asioissa kanssani samalla aaltopituudella - kaikki tuntui äärimmäisen helpolta ja oikealta. Ja sitä se olikin. Itseltäni meni hieman aikaa totutella ajatukseen, että ei tässä nyt mentykään alkuperäisen suunnitelman mukaan ja kuuntelin todella paljon tämän uuden tuttavuuteni viisaita ja järkeviä sanoja. Niiden kaikkien sanojen avulla opin löytämään itsestäni uusia puolia, joita olin kaivannut jo kauan ja ennen kaikkea opin sen, että onnellisuus lähtee minusta itsestäni - minun tehtävä on tehdä itseni onnelliseksi. Tiesin mitä minun tulisi tehdä, jotta tuntisin itseni onnelliseksi ja puhuimme näistä asioista paljon, mutta se ei riittänyt. Paljastui että puheet eivät olisi olleet valmiita muuttumaan teoiksi.

Tiedän että kaikki tapahtui todella äkkiä ja ennen kaikkea odottamatta, mutta ne katseet, tunteet, puheet ja teot eivät olleet valhetta kummankaan puolelta. Olin asioista niin varma, että olisin ollut valmis laittamaan vanhan elämäni, avioliiton, likoon uuden elämän takia. Uusi tuttavuus oli valmis seisomaan rinnallani kunnes alkoi elämään juuri päinvastoin kuin oli aina puhunut. Mikään ei ollutkaan enää varmaa - kaikki tuntui hyvältä, mutta riskit olivat liian suuret. Mitkä ihmeen riskit ? Elämä on täynnä riskejä ja ilman niitä elämässä ei ole mitään sisältöä.

Kun uusi tuttavuus jäi pois kuvioista muutama kuukausi sitten, ei ole mennyt päivääkään etten ole miettinyt, " uhrannut ", ajatustani hänelle. En ole varma kumman puolelta se viimeinen päätös jutulle tuli, mutta itse koen olevani paremmassa asemassa kuin hän. Vaikka huomasinkin että aviomieheni ei ole se elämäni Suurin Rakkaus, mutta kaikesta huolimatta rakastan häntä ja haluan jakaa arkeni hänen kanssaan, minulla ei ole edessä tilannetta, jossa vertaisin uutta suhdetta tähän uuteen tuttavuuteen. Ja niin paljon opin häntä tuntemaan, että tiedän hänelle käyvän näin. Tuntuu pahalta myöntää, mutta olisin valmis hänen kanssaan ihan koska vain mihin vain. Tiedän että hän ei halua avioliittoni rikkoutuvan hänen takiaan ja siihen hän uhraa oman onnensa. Elämä on täynnä valintoja ja pahalta tuntuu se, että hän tietää itsekin valitsevansa väärin. Olen pyytänyt häntä kertomaan mikäli hän joskus ymmärtää sen ettei meistä olisi voinut koskaan tulla vuosisadan rakkaustarinaa, mutta meistä molemmat tietää että hän ei koskaan pysty sitä minulle kertomaan. Hän tietää että hän olisi saanut kaiken mikäli olisi antanut itselleen mahdollisuuden olla onnellinen.

Minulta menee kauan opetella rakastamaan kahta miestä ja ennen kaikkea oppia elämään asian kanssa. En tiedä kauan siihen menee, mutta tiedän että siitä tulee vaikeaa. Ehkä jopa vielä vaikeampaa kuin se on tähän mennessä ollut. Todennäköisesti se menettämisen tuska ei poistu koskaan, mutta minun on opittava kääntämään se heikkous voimaksi ja oppia hyödyntämään sitä. Elämä ei ole helppoa, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Mutta se kipu mitä välillä tunnen - se on jo hieman liikaa. En halua ajatella että " ehkä sitten joskus ", koska sellaiseen ei ole aikaa. Jos ajattelisin joka asiasta noin, en ehtisi tehdä elämäni aikana yhtään mitään.

Rakkaus sattuu ja nyt vihdoin tiedän sen.

Elämä on välillä epäreilua.